Evelina

Jag är född in i en frikyrkoförsamling i södra Finland.
Vår familj var strikt religiösa och vi barn hade inget annat val. Vi stod varandra nära jag och min bror och vi pratade om allt. Han berättade för mig att han var kär i en pojke i klassen. Både jag och han förstod att detta skulle inte våra föräldrar acceptera så han smög med sitt förhållande, men senare berättade han för mamma och pappa. De reagerade med ett starkt utbrott och skrek att det var ett straff från djävulen och andra hemska saker.

Sedan följde några tunga år med min brors depressioner och en tysthet i familjen.
Min bror var som luft för dem, han fanns inte, han tilltalades inte. Det var fruktansvärt.

Jag vet att de hade förböner i kyrkan för min bror, inget hjälpte. Jag saknar min bror varje minut och önskar inget hellre än att han fått leva sitt liv så som han var.
Den bild jag vill beskriva här är den bild som förföljt mig sedan jag var 13 år, vår halls blå medaljongtapet och i ögonhöjd, min brors slitna jeans och ljusa tennisskor utan skosnören...

...för dem hade han hängt sig i.

Evelina

I was born into a free church congregation in southern Finland.
Our family was strictly religious and we children had no other choice. We were close, my brother and I, and we talked about everything.

He told me that he was in love with a boy in his class.
Both he and I knew that our parents would not accept this, so he sneaked around with his relationship, but later he told mom and dad. They were outraged and shouted that it was a punishment from the devil, and other terrible things.

A few heavy years followed, with my brothers’ depression and a silence in the family. My brother was treated like air by them, he didn’t exist, he wasn’t spoken to. It was terri­ble. I know that they had intercessory prayers in church for my brother, but nothing helped. I miss my brother every minute and wish nothing more than that he would have been able to live his life as who he was.

The image I want to describe here is the image that has haunted me since I was thirteen years old: the blue medallion wallpaper in our hall and, at eye level, my brother’s worn-out jeans and light-coloured tennis shoes, without shoelaces...

...because that’s what he was wearing when he hung himself.

Evelina

Synnyin vapaakirkolliseen seurakuntaan Etelä-Suomessa. Perheemme oli tiukan uskonnollinen eikä meillä lapsilla ollut muuta vaihtoehtoa. Minä ja veljeni olimme läheisiä. Puhuimme kaikesta ja hän kertoi minulle olevansa ihastunut yhteen luokkansa poikaan. Sekä hän että minä ymmärsimme, että sitä eivät vanhempamme hyväksyisi, joten hän piti suhteen salassa. Myöhemmin hän kertoi äidille ja isälle, jotka reagoivat voimakkaalla purkauksella, huutaen sen olevan saatanan rangaistus sekä muita hirveitä asioita. Sitä seurasi monta kauheaa vuotta, veljelläni oli masennuskausia ja perheessä vallitsi hiljaisuus.

Veljeni oli heille kuin ilmaa, häntä ei ollut, hänelle ei puhuttu. Se oli hirvittävää. Tiedän heidän toimittaneen esirukouksia kirkossa veljeni hyväksi, mikään ei auttanut. Kaipaan veljeäni joka minuutti enkä toivo mitään yhtä suuresti kuin että hän olisi saanut elää elämäänsä sellaisena kuin oli.

Kuva, jota haluan tässä kuvata, on vainonnut minua 13-vuotiaasta asti, eteisemme sininen medaljonkitapetti ja silmieni korkeudella, veljeni kuluneet farkut ja vaaleat tennistossut ilman kengännauhoja...

…koska niihin hän oli hirttäytynyt.