Äidin kuolema oli ollut odotettu ja kuitenkin se vavahdutti tytärtä.
“Puhelin soi. Ei! Nytkö? Katto. Lattia, seinämät ympärilläni, kaikki hohtivat keltaista. Kuollut. Äiti. Putosin kyykkyyn.”
Pitkä surun selvittelyn taival alkaa. Äiti itse oli luullut, että hän olisi ollut viimeinen, joka mahtuisi sukuhautaan. Hautatoimesta tuli kuitenkin tieto, että vielä on tilaa 36 uurnalle.
Nyt oli ehkä aika puhua kaikesta siitä, mistä tähän asti oli vaiettu.
Äidin tehtävä on haastava, varsinkin jos oma lapsuus on ollut vaikea
Äidit eivät koskaan ole riittäviä, heidän rintansa ehtyvät aina, vaikka hyvää yrittävät. Joiltakin rakkaus noruu erityisen kituliaasti. Mummon syyllistävät sanat äiti Riitalle:
“Minulla ei oo nuoruutta ollukaan.”
Äidin sanat omalle tyttärelleen: “Siihen loppu mun nuoruus, kun sinut sain.” Tyttärestä kasvaa näkymätön lapsi.
“Koetin tulla näkyviin. Sain korvilleni. Opin olemaan pelkkä korva.”
Äiti tarvitsee kaiken huomion ja ostaa lahjoja vain itselleen, lapsi kuuntelee ja yrittää ymmärtää. Lapsesta tulee sivustakatsoja ja ulkopuolinen. Lapsi saa pärjätä yksin, omin avuin. Niin, mistä paha, hyvän nurjapuoli sai alkunsa?
Perheessä voi olla monenlaisia suruja, joista on vaiettu
Oliko syy äidin ailahteluun ja raivoon äidin lapsuuden perheessä? Riitta äiti kasvaa ”punikin kakarana” suvussa, jossa surtiin intensiivisesti – mutta ilman sanoja – Stalinin vainoihin kadonneita omaisia. Kadonneista ei ollut lupa puhua.
Mitä vaiettu suru saa aikaan ihmisen elämässä? Ukkia, äidin isää kutsutaan kirjassa halstarimarttyyriksi pyhän Laurentiuksen mukaan.
200-luvulla elänyt Pyhä Laurentius sai keisarin vainossa käskyn kerätä seurakunnan omaisuuden kolmessa päivässä. Kerätty omaisuus piti luovuttaa keisarille. Laurentius antoi kuitenkin varat köyhille ja toi köyhät mukanaan keisarin luo sanoen, että nämä ovat kirkon todellinen aarre. Rangaistukseksi röyhkeydestään Laurentius asetettiin halsterin tapaiselle rautalankaverkolle ja hänet poltettiin kuoliaaksi.
Ukin oma Golgatan tie Tammisaaren vankileirillä jätti jälkensä koko perheen elämään. Ukki, joka oli taistellut omien arvojensa ja toisten puolesta, ei jaksanut nähdä tytärtään. Lapsenlapsensa ukki kuitenkin näki.
Mikä mahtaa olla äidin oma tarina?
Olivatko ristiriidat ennen kaikkea suvun raskas perintö? Vai johtuivatko vaikeudet sittenkin junaonnettomuudesta, johon bussissa istunut nuori Riitta joutui. Hänen päänsä kolahti pahasti? Aivotärähdys jätti jälkensä, sitä ei silloin osattu diagnostisoida. Tylyys on ehkä helpompi hyväksyä, jos sen tiedetään johtuvan vammasta. Kirjaa lukiessani mietin, olikohan kyse epävakaasta persoonallisuudesta kaiken muun lisäksi.
Äiti kirjoittaa omaan päiväkirjaansa kehoonsa liittyvästä syyllisyydentunteesta; reisien ja mahan pulleus ahdistivat häntä. Vanhassa valokuvassa seisoo kuitenkin kaunis ja solakka nuori nainen. Hän alkoi syödä laihdutuspillereitä. Myöhemmin äiti hakee alkoholista lievitystä ahdistukseensa. Hän istuu enimmäkseen keltaisessa nojatuolissa ja tupakoi. Oman elämän ahdistus vie voimat, eikä lapselle jää tilaa.
Tytär kuvailee äitinsä yhtäkkisiä tunnekuohuja ukonilmana. Ensin ilmassa on jännittynyttä, sähköistä rätinää, puuskaista ja puut taipuvat maata päin. Täydellistä keltaista hiljaisuutta seuraa repeäminen.
Kun äiti raivostui, ei vihalla ollut rajoja. “Sinä olet tuhonnut elämäni!”
Myötätuntoa ei herunut, lapsen oma tahto piti lannistaa ja piiskata pois. Ilkeitä sanoja ei pyydetty anteeksi. Ja kuitenkin lapsi ihaili äitiään, kulki perässä ja painautui viereen lohduttamaan.
Vuosien jälkeen koittaa hetki, jolloin toivo muutoksesta katoaa. Oli tultu rajalle, ymmärtäminen ei enää riittänyt.
”Minä katson olkani yli ja näen, miten Alkukoti vajoaa, hajoaa, lahoaa, haihtuu aamun valoon.”
Anna Toivonen