Pyhiinvaellus voi tarkoittaa sitä, että matkan kohtana on tiettyjä pyhiä paikkoja tai sitten, että itse vaellus on eräänlaista hiljentymistä pyhän äärellä. Itse matka tai kävely on sekä aivan tavallista vaellusta että eräänlaista pyhän kohtaamista niin luonnossa kuin omassa itsessään.
Kymmenen ihmistä kävelee yhdessä Itä-Götanmaalla Vårdnäsin tammimetsää kohti. Kävelemme yhdessä ensin vanhaa tietä, jota moni on kulkenut ennen meitä. Ei ole kiirettä. Jotkut vaeltajista ovat suomenkielisiä, toiset ruotsinkielisiä ja kaikilla on omat elämäntarinansa. Joku kertoo jo pitkään kaivanneensa yhteistä pyhiinvaellusta ja toinen sanoo tulleensa mukaan ihan vain kävelemään. Pysähdymme hetkeksi miettimään, missä kohtaa olemme juuri nyt elämässämme.
”En ma iloitse, en sure, huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa.”
Käännymme portista polulle, joka vie vähä vähältä syvemmälle metsään. Metsä on satumetsä, missä voi tapahtua kaikenlaista. Kuljemme hiljaisuudessa kuulostellen ja katsellen luontoa ympärillämme ja pysähdymme usein. Sydämen lyönnit hidastuvat, hengitys tasoittuu. Tammen juurella kasvava pieni kukka muistuttaa vanamoa. Aurinko lämmittää poskea.
”Sulle laulan neiti kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus.”
Tammen lehdet kahisevat ja hennot ruohot keinuvat tuulessa.
Olemme sukua kesäheinälle ja tammenterhoille. Metsä tuoksuu sateen jäljiltä.
Kävely jatkuu. Pysähdymme kaatuneen puun äärelle. Sen yli täytyy kiivetä päästäksemme eteenpäin. Mietimme hetken, mitä tammelle on tapahtunut, onko myrsky sen kaatanut? Mietimme myös, mitä kaatunut puu muistuttaa oman elämän kokemuksista. Joku pohtii, tekikö väärän valinnan asuinpaikan suhteen.
Toinen ajattelee häilyvää terveyttään ja kolmas suree luonnon hätätilaa ja Ukrainan sotaa. Tammen rungolle on kasvanut pehmeää, vihreää sammalta, sen päällä on hyvä istua. Tammi antaa merkillistä lohtua. Kaaduttuaankin se antaa uuttaa elämää maatuessaan vähitellen ravinnoksi toisille.
Polku jatkuu ja johtaa järven rannalle. Löydämme suojaisan paikan, missä syömme eväitä. Kahvi maistuu ja keskustelu virtailee naurahdusten välillä. Yhtäkkiä huomaamme, että meitä katsotaan. Lauma uteliaita hiehoja on tullut tarkastelemaan evästelyämme. Ne ovat aidan toisella puolella, mutta ne tulevat niin lähelle kuin voivat. Miltähän me näytämme heidän silmissään? Aivan hellyttäviä ne ovat suurine silmineen!
Tie jatkuu kiviröykkiön luo. Valitsemme jokainen oman kiven, joka symboloi taakkaa, jota juuri nyt kannamme. Kävelemme kiviemme kanssa kunnes tulemme suuren, ehkä jo jääkaudelta peräisin olevan kiven luo. Laskemme taakkamme vuorotellen kiven päälle. Iso kivi kantaa nyt pienten kivien painoa.
Vaelluksen määränpää on pieni torppa ja yhteinen ateria torpan puutarhassa. Jaamme kaikkea sitä, mitä olemme nähneet ja kokeneet päivän aikana. Monenlaiselle kiitollisuudelle on tilaa. Sininen taivas ja haikeat hattarapilvet hulmuavat avarana kattonamme. Mitä jos elämän toivioretki päättyisikin suureen juhlaan läheisten kanssa? Matka torpalta jatkuu eteenpäin eri tahoille ja kohta on syksy.
”Edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.”
Anna Toivonen / Säkeet Eino Leinon Runosta Nocturne