Kolme uskonartikkeliä

Met uskoma Jumahlaan

Mitäs se tarkottaa ko kirkko tunnustaa, ette met uskoma Jumahlaan? Se merkittee, ette met uskoma, ette Jumala oon olemassa ja halvaa suhtheen sinun ja minun kans ja koko mailman kans. Met uskoma, ette ihmiset saattava oppia tuntheen Jumalan. Se tapahtuu monela laila. Met saatama tuntea ihmettä kaikesta suuruuesta ja merkilisestä olosta. Met saatama kokea – meissä ittessä – ette joku kuttuu meitä ja, ette met vastaama tähän kuthuun. Met saama osan Jumalan rakhauesta ja huolosta kohtaamisessa muita ihmisiä. Met kohtaama Jumalan kirkon jumalanpalveluksissa. Jumalanusko saattaa antaa meininkiä meän elämälle ko vertaa sinua ja minua Jumahlaan, joka rakastaa meitä. Ja ko elämä ei ole niinku met toivoma, niin Jumala oon meän matkassa siinäki.

Joskus keskustelhaan, prinsipiellisti ja filosooffisesti, jos Jumalaa oon olemassa. Mutta puhua Jumalasta lähtökohasta, ette luultavasti jumala oon olemassa, ja sitte keskustella minkälainen tämä jumala oon ja mitä se tekkee, oon eri ko kirkon jumalanusko. Kirkon kuvat siittä kuka Jumala oon ja mitä Jumala tekke, tuleva meän elämästä. Met huuama jotaki suurempaa ko meilä oon vaikeuksia. Met kiitämä Jumalaa ko kaikki oon ihanaa. Koska Jumala antaa elämän, met uskoma, ette suhe Jumahlaan aina oon. Ei ole yhthään paikkaa ihmisen elämässä mihinkä se saattaa mennä ja olla ulkopuolela suhetta Jumahlaan? Psalttari 139:5. Se oon niin vaikka ihminen ei käytä sannaa Jumala.

Milläs met tiämä, ette se oon Jumala jonka met kohtaama? Met uskoma niin, koska Raamatun kuvat Jumalasta vastaava meän omhiin kokemuksiin Jumalasta. Raamatussa Jumala oon pyhä, Ensimäinen Samuelin kirja 2:2.

Se merkittee, ette Jumala oon erilainen ko kaikki muu, ette Jumala oon ilman vailinkia ja erotettu pahasta. Raamattu puhhuu armolisesta Jumalasta, Psalttari 103:8. Se merkittee, ette Jumala oon hyvä ja halvaa kaikile hyvvää. Jumala antaa kaiken ilhmaisesti – elämää, pelastusta, antheeksiantamista ja rohkeutta ellää. En vain mie itte mutta kaikki oon saahnee elämän Jumalalta. Raamattu sannoo, ette Jumala oon ikunen, Psaltaren 90:2. Se merkittee, ette Jumala oon alku ja loppu. Ko Jumala kuvvaa itteä niinku se, joka ”oon” Toisessa Mooseksen kirjassa 3:14, se merkittee, ette Jumala oon sama eilen, tänäpäivänä ja huomena. Ko met mietimä Jumalasta eli tunnema, ette met kohtaama Jumalan met tunnema ihmettä, iloa ja kunniotusta. Kirkole tämä oon syy kiitolisuutheen, ylistyslauhluun ja rukkoukseen.

Isä

Ei kukhaan ole koskhaan nähny Jumalaa, mutta net meän keskelä, jolla oon kokemusta Jumalan läsnäolosta tietävä, ette Jumala oon suurempi ko mitä met saatama hunteerata ja tuntea. Siksi Raamattu käyttää sympoolia ja kuvia mikkä oon ihmisten mailmasta. Net antava meän tietää enämpi siittä kuka Jumala oon. Raamatussa oon monta eri nimeä Jumalalle.

Ensimäinen mitä uskontunnustus sannoo Jumalasta oon, ette Jumala oon meän Isä. Met kuttuma Jumalaa Isäksi koska Jeesus puhu Jumalasta isänä, ja opetti meät rukkoilemhaan sanoila Meän Isä. Raamattu käyttää sen takia sannaa ”isä” Jumalasta ko halvaa näyttää rakhautta, huoltoa, läheisyyttä, yhtheyttä ja neuoa. Yhessä kristilisen uskon perustavista teolookisista kuvista, kolminaisuus, Jumalalla ja Pojala oon erityinen suhe.

Kaikkivaltias

Toinen asia mitä uskontunnustus sannoo oon, ette Jumala oon kaikkivaltias, Daniel 6:26. Yks keino ymmärtää sanan ”kaikkivaltias” oon justhiins, ette Jumala pystyy kaikheen. Se oon sanonta, mikä vain käytethään Jumalasta ja, joka tarkottaa, ette Jumalalla oon valta, hänen luomakunnale ja koko yniversymille. Ajatus Jumalan vallasta kuuluu yhtheen Jumalan ikusheen rakhautheen kaikheen, sinhuun ja minhuun. Jumala halvaa ihmisille hyvvää. Kaikkivaltiaisuuessa Jumala saattaa antaa elämää, vaphauttaa sen, joka oon fangittu ja Jumala saattaa antaa antheeksi. Mutta met emmä usko, ette Jumala oon syy kaikheen mitä tapahtuu. Luomisessa oon vaphaus niinku meilä ihmisillä. Jumalan tahto ei aina tapahtuu.

Taihvaan ja maan luoja

Kolmas mitä sanothaan Jumalasta oon, ette Jumala oon meän luoja. Jumala oon luonu kaikki mitä oon. Yniversymin ja kalaksit, vaarat ja meret, sinikellot ja suset, sinun ja minun. Se merkittee, ette luominen oon tärkeä ja rakastettu. Met uskoma, ette luominen tullee Jumalalta ja, ette sillä oon alku ja loppu. Raamatussa luomisenselitys oon ensimäinen, koska luominen oon pohja kaikheen. Kaikki kuuluu yhtheen ja met olema riippuvaisia Jumalasta ja kaikesta mitä oon meän elämisen vuoksi. Luominen oon hyvä, Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:31, mutta ei jumalinen. Met saatama käsittää luomisen ja kunka kaikki kuuluu yhtheen tietheen kautta.

Luominen jatkuu koko aijan. Kaikki oon riippuvaisia Jumalasta, joka koko aijan luopi uuesti Psaltaren 104. Se tarkottaa, ette Jumala antaa elämää, vaphautta ja antheeksiantamista kaikele ja mulle, nyt. Jumala halvaa minun ja minun elämän. Se merkittee, ette minun elämä ja kunka mie elän oon tärkeä luomisen kokonaisuuele.

Tunnustaa uskon Jumahlaan luojana oon kans, ette kiittää Jumalaa elämän lahjasta ja sanoa joo tehtävälle, ette olla ihminen. Met uskoma, ette ihmisille oon erityinen tehtävä luomakunnassa. Tehtävä vaatii ison vastuuen, ette suojata sitä suunatonta rikasta yhtheyttä missä met itte olema osana. Se kuvathaan Raamatussa, ette ihminen oon luotu Jumalan kuvaksi.

Met haema koko aijan tarkotusta ja ohjausta, koska meän elämä herättää kysymyksiä meile. Miksis elämä oon niin hauras, ko se samala saattaa olla niin ihana? Mistäs se paha ja vaikea tullee? Mihinkäs mie käänyn ko terhveys eli ekonomii huolettaa? Missäs mie löyän rakhautta ja ystävyyttä? Oonkos tulevaisuutta mulle ja mailmale? Meän usko, ette Jumala pystyy kaikheen ja, ette Jumala oon hyvä, saattaa olla vasthaan meän kokemuksista elämässä. Luomisessa tapahtuu asioita ja sinun ja minun elämässä, mikkä saattava saa meät eppåilemhään Jumalan hyvvyyttä. Mutta met emmä usko Jumalaa ainuasthaan luojana, mutta kans Jumalaa auttajanna, pelastajanna ja vaphauttajanna. Kirkon usko oon laajempi ko luominen.

Toinen uskonartikkeli kertoo Jumalasta jonka met kohtaama Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa

Jeesus Nasaretista, Jumala ja ihminen oon keskipiste kristilisessä uskossa. Raamatun selitykset Jeesuksesta löytyvä päänänsä evankeeljumista, jokka vievä etheenpäin mitä Jeesus sano ja teki hänen maalisen elämän aikana. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkhiin nuori kirkko halusi selvittää kuka Jeesus oli ja mitä Jeesus tekkee meile. Tämä ajatus näkkyy kirkon uskontunnustuksessa siittä varmuuesta, ette tie Jumahlaan mennee Jeesuksen Kristuksen kautta.

Ensimäinen mitä uskontunnustus sannoo Jeesuksesta oon, ette se oon Kristus. ”Kristus”, niinku heprean sana ”Messias”, merkittee voijeltu. Se oli sanonta mitä käytethiin Israelin kuninkhaasta, ette kytkeä vanhantestamentin tataphaan, ette voijela kuninkhaita öljylä osana niitten kruunaamisessa. Jonku aijan päästä sanonta käytethiin päänänsä siittä kuninkhaasta, joka piti tulla pelastamhaan Jumalan kansan. Siksi sammaa sannaa käytethään Jeesuksesta. Mutta sen siihaan ko olla voijeltu kuninkhaaksi maaliselta vallalta se oon voijeltu Hengen kautta. Hänen valta oon erilainen. Jeesus oon Kristus, Messias, se, jonka Jumala oon lähättänny mailhmaan pelastamhaan luomakuntaa, antamhaan antheeksi kaiken pahan ja vääryyen ja antamhaan elämää mikä ei koskhaan kuole.

Hänen ainua Poika, meän Herra ...

Toinen asia mitä sanothaan Jeesuksesta oon, ette se oon Jumalan Poika. Kirkon perintheessä Jeesus kuvathaan syntynheenä Isältä. Jeesus oon Jumala samala ko se oli ihminen niinku met. Poika oli jo sillon ko mailma synty, yhtenä henkilönnä kolminaisuuessa. Se merkittee, ette Jumala pittää koossa kaikki elämän näkökannat, sen alun ja lopun, syntymisen ja kuoleman.

Kolmas mitä sanothaan kertoo Jeesuksen suhtheesta sulle ja mulle. Ko uskontunnustus formyleerathiin, sana Herra merkitti mailmalinen vallassa oleva, joka ohjasi ja päätti ihmisten elämästä ja kuolemasta. Kuttua Jeesusta Herraksi muuttaa kokhnaans tavalisen ymmäryksen herruuesta ja vallasta. Jeesus oon rakhaus itte ja hänen valta oon rakhaus. Ko uskontunnustus sannoo, ette Jeesus oon Herra, se merkittee, ette Jeesus oon se, joka rakhauesta oon pelastannu meät kaikesta pahasta ja kuolemasta. Vaikka kuolema oon olemassa, niin Jumalan rakhaus oon suurempi paikassa ja aijassa.

Meilä ihmisillä oon suhe Jumahlaan elämän kautta. Raamatun selityksissä Jeesuksesta ja kirkon yhtheyessä met kohtaama Jumalaa eri tavala. Jeesus näyttää, kuka Jumala oon. Ko mie kohtaan Jeesuksen mie kans kohtaan sen, minkä minun oon päätetty olla. Minun elämä muttuu.

... joka sikisi Pyhästä Hengestä ja synty neitsyt Marialta

Kunkas minun elämä liittyy Jumahlaan? Yhtheys oon Jeesus Kristus, joka oon kummatki Jumala ja ihminen. Jumala tullee ihmiseksi maan päälä, määrätyllä aikaa ja määrätyssa paikkaa. Uskontunnustus selvittää tämän, ette Jeesus siittyy pyhän Hengen kautta. Jumala syntyy Marian lapsena.

Formyleerinkillä Jumalan ainua poika uskontunnustus painottaa Isän ja Pojan yhtheyen. Formyleerinki syntyny neitsyt Marialta vahvistaa, ette Jeesus samala oli oikea ihminen. Se synty vaimolta, nuorelta tyttäreltä, jonka nimi oli Maria. Se oli lähtösin Nasaretista Galileassa, mutta Jeesus synty Betlehemissä, niinku prohveetat olit ennustanheet. Kirkko muistelee tätä, joka joulu. Jeesuksen ihmisyys tullee näkösälle evankeeljumitten selityksissä. Sillä, joka kuulee selitykset se tullee selväksi, ette Jeesus oon niinku tosi ihminen pittää olla, täynä rakhautta, huolta ja antheeksiantamista. Met mainittemma Mariaa rakhauella ja kiitolisuuela meän tunnustuksessa.

Piinattu Pontus Pilatuksen aikana, risthiinnaulittu, kuolu ja hauattu, astunu alas kuolemhaan, kolmantenna päivänä ylösnoussu kuolemasta.

Jeesuksen elämä loppu käräjillä, piinala ja raala tapola, päätetty roomalaiselta impeerieltä ja sen maaherralta Pontius Pilatus. Risthiinnauliminen oli kärsittävä kuolema minkä tarkotus oli, ette painaa alas ja halventaa ihmisen. Jeesuksen tappotuomio ja tappaminen tapahtu perjantaina pääsiäisjuhlana, ja met muistaa tämän, joka pitkänäperjantaina kirkon jumalanpalveluksissa. Jeesus panthiin sitten hauthaan ja oli kuohleitten seurassa.

Pyhäaamuna Jeesuksen kaverit löysit tyhjän hauan. Sen siihaan net kohtasit ylösnousheen Jeesuksen, se eli taas. Kohtaaminen tuli ratkaseva niile, ja sen jälkhiin ihmiset yli koko mailman totistava Jumalan teoista Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesuksen ylösnouseminen muuttaa koko mailman. Ylösnousemisessa met näemä luppauksen uuesta luomakunnasta, ilman kuolemaa, pahhuutta ja kärsimystä. Kirkko viettää tätä, joka pyhä jumalanpalveluksissa. Pääsiäisenpyhänä met kiitämä Jumalaa ylistyslauluila ja rukkouksilla kuoleman voittamisesta.

Mitäs risti ja ylösnouseminen sitte merkittee meile? Mitä tapahtuu Jeesukselle ei näytä erityisesti jumaliselta. Mutta Jeesuksen raaka kuolema niinku rosvo, merkittee, ette kaikki mitä oon ihmisten elämässä ja kuolemassa – ei vain se mikä oon hyvä ja kaunis – Jumala itte oon kokenu. Jeesus kuoli ristissä, ja risti oon siittä asti ollu kristilisen uskon sympooli. Jeesuksen kuolema selvitethään sovintonna. Tämä ajatus oon sanottu monela laila kirkon elämässä ja histooriassa. Kristityt uskova, ette Jumalan rakhaus Jeesuksessa Kristuksessa oon lujempi ko se viha ja väkivalta mikä tappo sen. Met uskoma kans, ette met itte olema myötä siinä mitä ristilä tapahtu, ja, ette Jumalan rakhaus pelastaa meät synnistä ja kuoleman vallasta. Luomisen pelastus antaa toivetta ja elämänrohkeutta toimia elämän, rauhan ja rakhauen puolesta. Jumalinen antheeksiantaminen näkkyy selvästi ko Jeesus ristilä rukkoilee niitten eestä jokka oon hänen risthiinnaulinhee. Ylösnousemisen merkitys oon, ette Kristus, joka paikassa ja, joka aika jatkaa sitä mitä se alotti hänen elämässä maan päälä, meän vuoksi. Kaikki Jumalan sanan ja luppauksen jälkhiin.

Ylösnoussu taihvaasheen, istuu kaikkivaltihaan Isän Jumalan oikealla puolen

Jeesus näyttäyty kaverille ja puhu niitten kans jälkhiin ylösnousemisen. Mutta 40 päivää jälkhiin, Jeesus tuli takasi Isän ja Hengen yhtheytheen, paikan ja aijan toisela puolen. Kirkko viettää tätä Helatuorestaina. Se oon kans viettäminen, ette Jeesus Kristus ei ole rajotettu paikhaan ja aikhaan. Met kohtaama nyt ylösnousheen Jeesuksen Kristuksen Raamatun sanoissa, ko met kokkoinumma ja rukkoilemma, kastheessa ja ehtoolisessa, meän jokapäiväsessä elämässä, ette Jeesus Kristus sanothaan istuvan Isän oikealla puolen oon kuva Isän ja Pojan suhtheele.

Sieltä tullee takasi tuomitheen eläviä ja kuohleita

Mailmassa tapahtuu paljon pahhaa ja vääryyttä. Jumala oon hyvä, ja halvaa, ette mailmaki oon niin. Siksi Jumala häätyy panna rajan pahale. Kirkko selvittää sen niin, ette Jumala viimisennä päivänä vaphauttaa meät pahasta, synnistä ja kuolemasta. Raamatun tekstit ja kirkon perine käyttävä ussein kuvia oikeustion ja käräjämailmasta. Aijan loppu selvitethään esimerkiksi oikeuenpäätöksenä. Raamattu selvittää sen, ette se oon Jeesus Kristus, joka tuomittee meät, sama Jeesus, joka anto oman hengen meän takia.

Met uskoma kans pyhhään Henkheen

Uskontunnustuksessa met tunnustamma Jumalan kolmiyhteisennä: Isä, Poika ja Henki. Kolmas uskontunnustusartikkeli oon Jumalan pyhästä hengestä. Raamatun kertomukset luomisesta kuvvaava kunka Jumalan Henki pyhkii yli maan ja antaa elämän elläimille ja ihmisille. Meän omassa elämässä Henki merkittee voimaa, elämänhalua ja uutta rohkheutta ja pittää meän visuunit ja unelmat elävännä. Henki oon voima, joka viepi hyvvyyttä kautta histoorian etheenpäin. Henki oon toela ehto elämälle maanpäälä.

Mutta uskontunnuksen kolmas artikkeli ei puhu vain kunka Jumalan Henki säilyttää elämän, mutta kans kunka Henki auttaa ihmisiä ellää luottamuksessa Jumahlaan. Evankeeljumit selittävä kunka Jeesuksen kuolema sai opetuslapset menethään rohkeuen. Net olit toivottomat tulevaisuuele, kaikki oli pimeää ja kuolutta. Mutta sitte tullee ensimäinen helluntai! Sillon Jumala lähätti hänen hengen - eli auttajan, niinku tekstissä oon – niile. Jumalan henki anto niile toivetta, yhtheyttä ja uuen suunan.

Se oon Henki, joka yhistää meät Jeesuksheen. Johanneksen evankeeljumissa 14:16 Jeesus sannoo, ette Jumala lähättää auttajan, joka muistuttaa opetuslapsia siittä mitä hään oon sanonu. Martin Luther kirjottaa katkismuksessa, ette ihminen ei saata uskoa Jeesuksheen Kristuksheen omasta voimasta, se tarttee Hengen apua. Pyhä Henki oon se, joka ”oon kuttunu minua evankeeljumin kautta, antanu tietoa hänen lahjoila, ja pyhittänny minun ja säilyttänny minun oikeassa uskossa”.

Pyhä yhtheinen kirkko

Met tunnustama kans, ette pyhä Henki toimii kirkossa ja kirkon kautta, kirkko, mikä oon yks, pyhä ja yniverselli. Samala se oon selvä, ette kirkkoja oon monta ja ussein riitasia. Mutta sielä oon jotaki mikä pittää meät yhessä, huolimatta erilaisuuksista. Se yhtheenkuuluva ja mailmanlaaja kirkko ei ole vain apstrakti iteaali, se oon kans kokemus. Sielä oon aina jotaki tuttua eri kirkossa. Kuvia, raamatun henkilöitä, sävelmiä.

Tunnustus, ette kirkko oon yks oon siis toteamus ja iteaali mistä kirkko ei koskhaan antainu.

Kaste oon se uusi syntyminen ja ilme, ette Jumala aina antaa meät alkaa uuesti. Piispanpreivissä Ellää Kastheesa Ruottin kirkon piispakokkous kirjottaa:

• ”Kaste oon uusi alku, uusi syntyminen. Ko nuori ihminen eli täysi kastethaan oon totiste voimakas: Jumala antaa meät aina alkaa uuesti. Ko vastasyntyny kastethaan met ymmärämmä, ette met aina olema enämpi ko maan olentoja, meilä oon hengelinen elämä mikä antaa kothiinkuuluvuuen mikä ei ole rajotettu elämästä täälä ja nyt.”

Ette kirkko oon yhtheinen merkittee, ette se oon koko mailmassa. Konkreettisesti se näkkyy, ette kirkko oon kokonaisuus ko joku kastethaan. Kaste tapahtuu Ruottin kirkossa ja se, joka kastethaan tullee jäsen meilä, mutta kastejumalanpalveluksessa ei mainita mithään erityisestä kirkhoon kuuluvuuesta. Meät kastethaan sisäle Kristuksen mailmanlaahjaan kirkhoon.

Kirkko ei ole ittensä takia, ja sentähen se oon tärkeä, ette se oon yli koko mailman. Se oon kertomassa, ette Jumala ei jätä kethään ja, ette apua oon ko kaikki toive näyttää olevan poiessa. Kirkola oon kuttu, ette auttaa kaikkiin ihmisten hyvänvoimisseen, auttaa hyvhiin elämänvaatimukshiin ja yhtheyttä ihmisten keskelä, ette helpottaa kaiken puutheen.

Kirkko sisältää henkilöitä monelta eri taustalta. Kirkon väelä oon erilaisia polittisia käsityksiä ja tulkitteva uskon sisälön erilaisesti. Jokku ottava kiini tutuista sanoista, toiset painiva perintheisen kielen kans. Mikä meät yhistää oon yhtheinen jumalantoive.

Se oon kans helppo löytää esimerkkiä, ette kirkko ei elä tunnustuksen jälkhiin, ette olla pyhä. Pyhhyys oon ussein kätketty. Tunnustus yhtheen ja pyhhään kirkhoon, tekkee krititiikin välttämättömäksi, kirkon sisältä ja ulkopuolelta., joka vaatimus siihen, ette oon voittanu pyhhyyen oon erheys. Se oon kans erheys, ette menettää iteaalin. Jännityksessä iteaalin ja tottuuen välissä, tunnustus ainuan kirkon pyhhyytheen toimii.

Jos kirkko olis täyelinen moni ei tohtis mennä sinne. Se oon puutheelinen, mutta samala kirkko oon yhtheys, joka ei aivan hyväksy puutheita mutta pyrkii korkeimphiin iteaahliin. Se halvaa pyhhyyttä ja kurkottaa koko aijan itteä eemäs. Kirkko ei ole pyhä vapapaikka, mutta se oon aukein pyhäle, Jumalalle, ja pyhäle meissä jokhaisessa.

Pyhhäin seura

Kirkko oon kans pyhhäin seura. Se oon yhtheys niistä jokka halvava ellää Jumalan kasuvitten eessä. Mikä yhistää uskovaisia ei ole heän hyvvyys, mutta se, ette net halvava olla lähele Jumalaa ja, ette se muotoilee net. Seura ei tarkota uskonseuraa tässä kohassa. Siksi se oon parempi puhuu pyhhitten yhtheyestä.

Met uskoma kans, ette se oon tärkeä pyrkiä pyhhyytheen, tulla Kristuksenlaiseksi. Se merkittee, ette kypsyä elämässä ja uskossa. Samala se oon toinen tärkeä lutherilainen havanto, ette kunka kypsynheitä met vain tulisimma met kuitenki aina olema puutheelisia. Met tulema aina tekheen väärin ja loukkaahmaan, ja meilä oon aina osa vääryksissä mitä ei kukhaan yksin saata korjata. Siksi se oon tärkeä, ette uskontunnustus jatkuu synniten antheeksiantamisella

Synnitten antheeksiantaminen

Synnile oon kaks merkitystä. Kaikin oon syypäät siihen, ette mailma oon käntyny pois Jumalasta. Vääryyttä, jota ei kukhaan ole yksin tehny löytyy, mutta oon silti toelisia. Tämä oon stryktyyrinen synti. Synti oon kans ko ittekuki meistä tekkee väärin, henkilökohthainen synti.

Kantava teema evankeeli-lutherilaisessa uskonossa oon ajatus yhtäaikhaisuuesta. Martin Luther sannoo, ette ihminen oon simul iustus et peccator. Se merkittee, ette ihminen oon yhtäaikaa syntinen ja oikeamielinen. Met olema syntiset ko met emmä saata malttaa. Elämälle ja toiminalle se oon ehto, ette ihminen oon vajavainen eikä aina pysty tekheen oikeen. Kristilinen usko ei kierä syntiä, se tietää, ette se oon välttämätön osa ihmisen elämästä. Se oon vakava ja vaativa huomaus. Mutta kristittyinä met uskoma kans, ette Jumala antaa uusia maholisuuksia, ette meile oon annettu antheeksi ja saatama jatkaa. Synti ei siis erota niitä jokka oon kirkossa niistä jokka ei ole. Se oon yhtheinen kaikile ihmisille. Met jokka kokkoinumma kirkonmenhoin tehemä sen justhiins sen vuoksi, ette met olema syntiset ja halvama saa’a antheeksi. Tämän näkkee uskontunnustuksen järjestyksestä. Ensiksi se mainittee puhien yhtheyttä ja sitten synnitten antheeksiantamisen. Sana synnitten ei saata seisoa itteksensä, se jatkaa etheenpäin. Paino oon antheeksiantamisen päälä.

Antheeksiantaminen kuuluu siihen minkä met saatama ymmärtää, mutta missä ymmärys ei riitä muutoksheen saavutuksele. Antheeksiantaminen auttaa semmosta syntiä vasthaan mille met emmä voi mithään, vaikka met kuinka hyvin ymmärämmä sen. Meilä oon kyky niin hyvhään ko pahhuutheen, met tarttema kumpaaki rajoja ja innostusta. Met saatama kehittyä ja kypsyä, mutta meistä ei tule täyelisiä. Pyhhäin yhtheys häätyy alkaa antheeksipyytämällä. Se oon kans meän tärkeä maholisuus.

Antheeksiantaminen muutta sen mitä ei saata muuttaa. Sen vuoksi se antaa elämänrohkheutta ja voimaa. Olossa oon perustava hyväntahto. Jeesus puhu, ette se, joka oon saanu paljon antheeksi antaa paljon rakhautta, Lukaksen evankeeljumi 7:36-50.

Ylösnouseminen kuohleista

Kristilinen usko ottaa elämän pimmeitä puolia toela. Vaikka met seisoma kasuvet aurinkhoon päin, niin tunnustuksen sanat piättävä meät kuoleman toesuuessa. Tunnustus kertoo uuesti ja uuesti sen nöyräpäistä uskoa kuohleitten ylösnoushuun. Ko kaikki toivo oon loppunu niin elämä herrää uuesti. Jeesuksen ylösnouseminen oon vain alku. Sie Jeesuksen ylösnousemisen ja meän ylösnousemisen välissä oon statistinen hulluus, mutta vain hullu harrastaa statistiikkaa hyvin tärkeistä asioista. Tärkeä oon, ette tuntea ittensä kotona ja kokea juuriensa sitheen Jumahlaan. Jumalan läsnäolo oon tunnettu. Jos Jumala oon luvanu, ette ei koskhaan jättää meitä niin met hääymä kuulua sinne missä kuolema ja pimmeys oon voitettu.

 Kuohleista ylösnouseminen oon tunnustuksen viiminen muistutus, ette jokhainen kuuluu yhtheytheen. ”Minun ylösnousemiselle” ei eol tunnustusta. Ylösnouseminen oon konsekvensi siittä, ette Jumala luopi, pelastaa ja säilyttää mailman.

Ko kuolema oon sattunu ei mithään saata lisätä eikä ottaa pois. Ko met emmä saata puhua omasta puolesta met hääymä hyväksyä sen mitä muut tekevä meile. Kristittyinä met uskoma, ette meät jätethään sen Jumalan halthuun, joka oon luvanu, ette ei jättää meitä. Ylösnouseminen ei ole, ette jää henkhiin, se oon, ette sinut nostethaan avuttomuuesta rauhhaan.

Ikunen elämä

Elämä loppuu ja meän aika maan päälä loppuu. Mutta niinku ylösnouseminen sieppaa matkhaan kuoleman, ikusuus reppii koko aikarajan. Ikusuus oon Jumalan oma alue, ja se oon eri ko se mikä alkaa semmosessa mitä met tunnema. Met emmä saata irtaintua ihmisen perspektiivistä, mutta met saatama harjotella kattoa asioita ikusuuen näkökulmasta.

Ikusuus kuuluu Jumalalle, mutta se ei ole vieras meile. Paulus vertaa meän tietoa täyelisyyestä lasten kyvyn kans, Ensimäisessä Korinteripreivissä 13:11–12: ”Ko met olema täyet, met saatama kattoa taapäin kunka met kuvitelimma asioita eri mallila. Ikusuuessa met tulema näkheen kunka se oon nyt ja kunka met tehemä sen ikusuuen perspektiivissä.”

Kristilinen usko ei käänä sölkää elämälle mutta ei rajotukhaan siittä. Jumala jota uskovaiset tunnustava luojana, pelastajanna ja saattajanna oon se, joka ikusuuessa tullee kaikki kaikissa.

Met saatama kattoa kuoleman lopulisenna herkkyyennä. Ko met tunnustamma uskon ikusheen elähmään se oon luotto siihen, ette se oon täyelinen rakhaus minkä met kohtaama ko met olema kokohnaans jätetty. Siksi met puhuma ikusuuesta niinku iso juhla, uuestinäkemisestä ja rauhalisesta yhtheyestä, ilman toivottomuutta, alentamista eli kyynelheitä. Ei kelhään meistä ole se lopulinen valta, se oon Jumalalla. Siksi siiaa oon, joka yhele.