Uskontunnustus

Kirkko tunnustaa, että uskomme Jumalaan. Mutta mitä se tarkoittaa? Uskomme Jumalan olemassaoloon ja siihen, että hän tahtoo olla yhteydessä meidän ja koko maailman kanssa.

Uskomme siihen, että ihmiset voivat oppia tuntemaan Jumalan. Se voi tapahtua eri tavoin. Voimme ihmetellä olemassaolossamme kaikkea suurta ja käsittämätöntä. Voimme sydämessämme kokea, että jokin kutsuu meitä ja me vastaamme tähän kutsuun. Saamme osaksemme Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, kun kohtaamme muita ihmisiä. Kohtaamme Jumalan kirkon jumalanpalveluksissa. Usko Jumalaan voi antaa elämäämme tarkoituksen sen kautta, että meidät liitetään yhteyteen meitä rakastavaan Jumalaan. Ja kun elämä ei aina ole sitä mitä halusimme sen olevan, silloinkin Jumala on kanssamme.

Yhteys on aina olemassa

Jumalan olemassaolosta keskustellaan joskus periaatteen tasolla ja filosofisesti. Jos puhutaan Jumalan olemassaolosta todennäköisyytenä ja sen yhteydessä arvioidaan, millainen tämä jumala on ja mitä tämä jumala tekee. Silloin ei puhuta kirkon uskosta Jumalaan. Kirkon kuvat siitä, kuka Jumala on ja mitä Jumala tekee, nousevat meidän omasta elämästämme. Me huudamme jonkun suuremman puoleen, kun meillä on vaikeaa. Me kiitämme Jumalaa, kun kaikki on hyvin. Jumala antaa meille elämän, siksi uskomme, että yhteys Jumalaan on aina olemassa. Mikään ihmiselämän alue – minne ihminen voi mennä ja missä ihminen voi olla – ei ole ilman yhteyttä Jumalaan, Psalmi 139:5. Näin on, vaikka ihminen ei käyttäisi käsitettä Jumala.

Miten voimme tietää, että kohtaamme juuri Jumalan? Uskomme kohtaavamme Jumalan, koska Raamatun kuvat Jumalasta vastaavat meidän omia kokemuksiamme Jumalasta.

Pyhä

Raamatussa Jumala kuvataan pyhäksi, Ensimmäinen Samuelin kirja 2:2. Jumala on toisenlainen kuin mikään muu, Jumalalla ei ole puutteita ja hän on täysin pahan ulkopuolella.

Armahtava

Raamattu puhuu armahtavasta Jumalasta, Psalmi 103:8. Jumala on hyvä ja tahtoo meille hyvää. Jumala antaa kaiken ilmaiseksi – elämän, vapautuksen, anteeksiannon ja rohkeuden elää. Hän ei anna pelkästään itsensä, vaan myös kaiken, minkä hän on luonut.

Ikuinen

Raamattu kertoo, että Jumala on ikuinen, Psalmi 90:2. Tämä tarkoittaa, että Jumalan on ilman alkua ja loppua. Jumala kuvaa itsensä sanomalla ”Minä olen” Toisessa Mooseksen kirjassa 3:14, Jumala on sama eilen, tänään ja huomenna. Kun me mietimme Jumalaa tai koemme kohtaavamme hänet, voimme silloin ihmetellä, iloita ja kunnioittaa. Tämä on kirkon lähtökohta kiitokseen, ylistykseen ja rukoukseen.

Isä

Kukaan ei ole nähnyt Jumalaa, mutta ne, joilla on kokemuksia Jumalan läsnäolosta, tietävät, että Jumala on suurempi kuin mitä voimme ajatella ja tuntea. Siksi Raamatussa käytetään ihmiselämään kuuluvia symboleja ja kuvia. Ne auttavat meitä ymmärtämään, kuka Jumala on. Raamatussa on Jumalalle monia nimiä. Uskontunnustuksen alussa sanotaan, että Jumala on meidän Isämme. Kutsumme Jumalaa Isäksi, koska Jeesus puhui Jumalasta isänä. Jeesus opetti meidät rukoilemaan Isä meidän -rukouksen. Siksi Raamattu käyttää Jumalasta sanaa ”isä” kuvaamaan rakkautta, huolenpitoa, läheisyyttä, yhteyttä ja ohjausta. Yksi kristillisen uskon teologisista pohjakuvista on kolminaisuus ja siinä Isällä ja Pojalla on erityinen suhde.

Kaikkivaltias

Uskontunnustuksessa sanotaan lisäksi, että Jumala on kaikkivaltias, Daniel 6:27. Kaikkivaltias Jumala on voimallinen tekemään mitä tahansa. Tätä ilmaisua käytetään vain Jumalasta ja se tarkoittaa, että Jumalalla on valta luomakuntaansa ja koko maailmankaikkeutta kohtaan. Ajatus Jumalan vallasta on aina sidoksissa Jumalan ikuiseen rakkauteen, jolla hän rakastaa meitä. Jumala haluaa ihmisille hyvää. Kaikkivaltiudessaan Jumala voi antaa elämän ja vapauttaa vangitun. Jumala voi antaa anteeksi. Sitä vastoin emme usko, että kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, on lähtöisin Jumalasta. Luomakunnalla ja meillä ihmisillä on vapaus. Jumalan tahto ei aina tapahdu.

Taivaan ja maan luoja

Kolmanneksi Jumalasta sanotaan, että hän on luoja. Jumala on luonut kaiken olemassa olevan. Maailmankaikkeuden ja galaksit, vuoret ja valtameret, sinivuokot ja sudet, sinut ja minut. Luomakunta on arvokas ja rakastettu.

Me uskomme, että luomakunta on saanut alkunsa Jumalasta ja että sillä on alku ja loppu. Raamattu alkaa luomiskertomuksella, sillä luomakunta on edellytys kaikelle muulle. Kaikki liittyy läheisesti toisiinsa. Jotta voisimme elää, me olemme riippuvaisia Jumalasta ja kaikesta siitä, mikä on olemassa. Kaikki luotu on hyvää, Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:31, mutta ei jumalallista. Tieteen avulla voimme ymmärtää luomakuntaa ja sitä, miten se on rakentunut.

Luomista tapahtuu koko ajan. Kaikki on riippuvaista Jumalasta, joka jatkuvasti luo uutta, Psalmi 104. Jumala antaa elämän, vapautuksen ja anteeksiannon kaikelle ja myös minulle juuri nyt. Jumala haluaa minut ja minun elämääni. Minun elämäni ja elintapani ovat tärkeitä koko luomakunnalle.

Kun tunnustamme uskon Jumalaan luojana, kiitämme Jumalaa elämän lahjasta. Samalla vastaamme myöntävästi tehtäväämme olla ihmisiä. Uskomme, että ihmisellä on erityinen tehtävä luomakunnassa. Siihen kuuluu suuri vastuu huolehtia siitä äärettömän tärkeästä kokonaisuudesta, josta olemme osa. Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.

Etsimme jatkuvasti merkitystä ja suuntaa elämäämme, joka täyttyy kysymyksistä. Miksi elämä on haurasta, kun se samaan aikaan voi olla niin kaunista? Mistä tulevat pahuus ja vaikeudet? Minne voin kääntyä, kun terveyteni tai talouteni heikkenee? Mistä löydän rakkauden ja ystäviä? Onko minulle ja maailmalle tulevaisuutta? Uskomme, että Jumala on hyvä ja voimallinen tekemään kaikkea. Uskomme törmää siihen todellisuuteen, jonka keskellä elämme. Luomakunnassa ja omassa elämässämme tapahtuu asioita, jotka voivat saada meidät epäilemään Jumalan hyvyyttä. Uskomme Jumalaan luojana, mutta myös pelastajana, vapauttajana ja vapahtajana. Kirkon usko on luomakuntaa suurempi.

Uskomme Jeesukseen Kristukseen

Nasaretin Jeesus, Jumala ja ihminen, on kristillisen uskon keskiössä. Hänestä kertovat Raamatun evankeliumit, joissa kuvataan Jeesuksen tekoja ja sanoja hänen maanpäällisen elämänsä aikana. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen alkukirkko valaista sitä, kuka Jeesus oli ja mitä Jeesus tekee hyväksemme. Tämä pohdinta näkyy kirkon uskontunnustuksessa. Perustana on vakuuttuneisuus siitä, että tie Jumalan luo kulkee Jeesuksen Kristuksen kautta.

Ensimmäiseksi Jeesuksesta sanotaan: hän on Kristus. ”Kristus” ja heprean sana ”Messias” tarkoittavat voideltua. Tällaista ilmausta käytettiin Israelin kuninkaista. Näin Jeesukseen liitettiin vanhatestamentillinen tapa voidella kuningas kruunajaisissa öljyllä. Vähitellen ilmaisua alettiin käyttää ensisijaisesti kuninkaasta, joka vapauttaisi Jumalan kansan. Siksi tätä samaa sanaa käytetään Jeesuksesta.

Mutta sen sijaan, että Jeesus olisi voideltu kuninkaaksi maallisin menoin, hänet on voideltu Pyhän Hengen kautta. Hänen valtansa on toisenlainen. Jeesus on Kristus, Messias, jonka Jumala lähetti maailmaan vapauttamaan luomankunnan, antamaan anteeksi kaiken, mikä on pahaa ja väärin ja antamaan elämän, joka ei koskaan kuole.

Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme

Toiseksi Jeesuksesta sanotaan – hän on Jumalan Poika. Kirkon perinteessä Jeesus kuvataan Isästä ”syntyneenä”. Jeesus on Jumala, mutta samanaikaisesti hän oli ihminen kuten me. Poika oli olemassa yhtenä kolminaisuuden persoonana jo silloin, kun maailma luotiin. Jumala pitää koossa elämän kaikki ulottuvuudet: alun ja lopun, syntymän ja kuoleman.

Kolmas asia Jeesuksesta liittyy meidän ja hänen väliseensä suhteeseen. Kun uskontunnustus muotoiltiin, sana Herra merkitsi maallista vallanpitäjää. Tämä päätti kaikesta ihmisen elämään ja kuolemaan liittyvästä. Kun kutsumme Jeesusta Herraksi, käännämme ylösalaisin tavallisen käsityksen herruudesta ja vallasta. Jeesus on itse rakkaus ja hänen valtansa on rakkaus. ”Jeesus on Herra” tarkoittaa, että Jeesus on se, joka on rakkaudesta pelastanut meidät kaikesta pahasta ja kuolemasta. Ja vaikka kuolema on olemassa, Jumalan rakkaus on sitä suurempi tässä ja nyt.

Meillä ihmisillä on suhde Jumalaan. Olemme saaneet häneltä elämän. Raamatun kertomuksissa Jeesuksesta sekä kirkon yhteydessä kohtaamme Jumalan toisella tavalla. Jeesus näyttää meille, millainen Jumala on. Kun kohtaan Kristuksen, kohtaan silloin myös oman itseni sellaisena kuin minun on ajateltu olevan. Elämäni muuttuu.

Sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta

Miten minun elämäni liittyy Jumalaan? Meillä on yhteys Jeesukseen Kristukseen, joka on samanaikaisesti Jumala ja ihminen. Jumala syntyy ihmiseksi maan päälle, tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Jeesus sikisi Pyhän Hengen kautta. Jumala syntyy Marian lapseksi.

Ilmaus Jumalan ainoa poika nostaa esille Isän ja Pojan välisen yhteyden. Ilmaisu ”syntyi neitsyt Mariasta” korostaa, että Jeesus samanaikaisesti oli tavallinen ihminen. Hänet synnytti nainen, nuori tyttö, Maria nimeltään. Hän oli kotoisin Galilean Nasaretista, mutta Jeesus syntyi Betlehemissä niin kuin profeetta oli ennustanut. Kirkko muistelee tätä joka joulu. Jeesuksen ihmisyys tulee näkyväksi evankeliumien kertomuksissa. Evankeliumien kertomusten kuulijalle tulee hyvin selväksi, että Jeesus on aito ihminen niin kuin ihminen on – täynnä rakkautta, huolenpitoa ja anteeksiantamusta. Uskontunnustuksessa mainitsemme Marian rakkautta ja kiitollisuutta tuntien.

Kärsi Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin, astui alan tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista

Jeesuksen elämä päättyi maaherra Pontius Pilatuksen ja roomalaisen imperiumin päättämään oikeudenkäyntiin, kidutukseen ja julmaan teloitukseen. Ristiinnaulitseminen on kivulias tapa kuolla ja sen tarkoituksena on murskata ja nöyryyttää ihmistä. Jeesuksen kuolemantuomio ja teloitus tapahtuivat pääsiäisjuhlien aikaan perjantaina. Tämän jälkeen Jeesuksen ruumis laitettiin hautaan, muiden kuolleiden joukkoon. Muistamme tämän joka pitkäperjantai kirkon jumalanpalveluksissa.

Sunnuntaiaamuna Jeesuksen ystävät löysivät tyhjän haudan. Sen sijaan he kohtasivat Jeesuksen elossa, ylösnousseena. Kohtaaminen oli heille merkittävä. Tämän jälkeen ihmiset ovat todistaneet kaikkialla maailmassa Jumalan teoista Jeesuksen Kristuksen kautta. Jeesuksen ylösnousemus muuttaa koko maailman. Ylösnousemuksessa näemme lupauksen uudesta luomisesta, ilman kuolemaa, pahuutta ja kärsimystä. Kirkko juhlii tätä joka sunnuntai jumalanpalveluksissaan. Pääsiäispäivänä kiitämme Jumalaa ylistyslauluin ja rukouksin. Kuolema on voitettu.

Mitä risti ja ylösnousemus merkitsevät meille? Se, mitä Jeesukselle tapahtui, ei näytä kovin jumalalliselta. Jeesuksen raaka kuolema rikollisena on osoitus siitä, että Jumala on jakanut kanssamme kaiken, mikä kuuluu ihmiselämään – ei pelkästään kaiken hyvän ja kauniin vaan myös kuoleman. Jeesuksen kuolema kuvataan sovituksena. Tämä ajatus on ilmaistu eri sanoin kirkon elämässä ja historiassa. Kristityt uskovat, että Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa on voimakkaampi kuin se viha ja väkivalta, joka tappoi hänet.

Uskomme myös, että olemme itse mukana siinä, mitä ristillä tapahtui. Jumalan rakkaus vapauttaa meidät synnistä ja kuoleman vallasta. Luomakunnan vapautus antaa meille toivoa ja elämänrohkeutta toimia elämän, rauhan ja rakkauden puolesta. Jumalallinen anteeksiantamus tulee selkeimmin esille, kun Jeesus ristillä rukoilee ristiinnaulitsijoidensa puolesta. Ylösnousemus merkitsee sitä, että Kristus kaikkialla ja kaikkina aikoina jatkaa työtä meidän tähtemme. Hän aloitti sen maanpäällisen elämänsä aikana. Kaikki tämä tapahtuu Jumalan sanan ja lupauksen mukaisesti.

Astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella

Jeesus näyttäytyi ystävilleen ja keskusteli heidän kanssaan ylösnousemuksensa jälkeen. Mutta 40 päivää pääsiäisen jälkeen Jeesus palasi Isän ja Hengen yhteyteen, ajan ja paikan tuolle puolelle. Kirkko juhlii tätä helatorstaina. Tällöin juhlitaan sitä, että Jeesus Kristus ei ole enää riippuvainen ajasta ja paikasta. Ylösnoussut Jeesus Kristus kohtaa meidät tässä ja nyt – Raamatun sanassa, silloin kun kokoonnumme yhteen ja rukoilemme, kasteessa ja ehtoollisessa, meidän jokapäiväisessä elämässämme. Ilmaisu Jeesus Kristus istuu Isän oikealla puolella kuvaa yhteyttä Isän ja Pojan välillä.

On sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita

Maailmassa tapahtuu paljon pahaa ja vääryyttä. Jumala on hyvä, ja hän tahtoo, että maailmakin olisi sellainen. Siksi Jumalan tarvitsee rajoittaa pahuutta. Kirkko uskoo, että Jumala tulee viimeisenä päivänä vapauttamaan meidät pahuudesta, synnistä ja kuolemasta. Raamatun tekstit ja kirkon perinne käyttävät usein oikeustoimen ja oikeuslaitoksen ilmaisuja, esimerkiksi ajan päättymistä kutsutaan tuomion päiväksi. Raamatun mukaan Jeesus Kristus tuomitsee meidät – sama Jeesus, joka antoi elämänsä meidän tähtemme.

Uskontunnustuksessa me tunnustamme kolmiyhteisen Jumalan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Kolmas uskonkohta käsittelee Jumalan pyhää henkeä. Raamatun kuvaukset luomakunnasta kertovat siitä, kuinka Jumalan henki puhalsi yli maan piirin ja antoi eläimille ja ihmisille elämän. Meidän omassa elämässämme Pyhä Henki merkitsee energiaa, elinvoimaa ja uutta uskallusta, ja pitää lisäksi visiomme ja unelmamme elävinä. Henki on voima, joka vie hyvyyttä eteenpäin läpi historian. Henki on itse asiassa edellytys kaikelle elämälle maan päällä.

Kolmannessa uskonkohdassa ei puhuta pelkästään siitä, kuinka Jumalan Henki ylläpitää elämää, vaan myös siitä, kuinka Henki auttaa ihmisiä elämään Jumalaan luottaen. Evankeliumit kertovat, kuinka Jeesuksen kuolema sai opetuslapset lannistumaan. He menettivät tulevaisuuden toivon, kaikki oli pimeää ja kuollutta. Mutta sitten tuli ensimmäinen helluntai! Silloin Jumala lähetti heille henkensä, tai auttajan kuten evankeliumissa lukee. Jumalan henki antoi heille toivon, yhteyden ja uuden suunnan.

Pyhä Henki liittää meidät Jeesuksen yhteyteen. Johanneksen evankeliumi 14:16, tässä Jeesus sanoo, että Jumala on lähettävä auttajan, joka muistuttaa opetuslapsia siitä, mitä Jeesus on sanonut. Vähä Katekismuksessa Martti Luther kirjoittaa Pyhästä Hengestä: Ihminen ei voi uskoa Jeesukseen Kristukseen omin voimin vaan hän tarvitsee siihen Hengen avun. Pyhä Henki ”on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa”.

Pyhän yhteisen seurakunnan

Me tunnustamme myös, että Pyhä Henki vaikuttaa kirkossa ja kirkon välityksellä. Kirkko on yksi, pyhä ja maailmanlaaja. Samanaikaisesti on selvää, että kirkkoja on monia ja ne ovat monesti erimielisiä. Mutta on kuitenkin jotakin, joka pitää meitä yhdessä eroavaisuuksista huolimatta. Yhtenäinen ja maailmanlaaja kirkko ei ole vain abstrakti toive, vaan se on myös todellinen kokemus. Aina voi tunnistaa jotakin toisessa kirkossa – kuvia, Raamatun henkilöitä, laulun säveliä. Uskontunnustuksen kohta, että kirkko on yksi, kuvaa yhtä lailla todellisuutta kuin myös toivetta, josta kirkko ei koskaan luovu.

Kaste on uusi syntymä ja ilmaus siitä, että Jumala aina sallii meidän aloittaa alusta. Piispainkirjeessä Att leva i dopet Ruotsin kirkon piispainkokous kirjoittaa:

”Kaste on uusi alku, uusi syntymä. Nuoren ihmisen tai aikuisen kaste todistaa vahvasti: Jumala sallii meidän aloittaa alusta. Kun vastasyntynyt kastetaan, silloin ymmärrämme, että olemme enemmän kuin maanpäälliset olennot. Meillä on hengellinen elämä, joka antaa meille kotipaikan, jota elämä tässä ja nyt ei voi rajoittaa.”

Yhteinen seurakunta tarkoittaa sitä, että kirkko on kaikkialla maailmassa. Konkreettisesti tämä tulee esille kasteessa, kirkko on yksi. Kaste tapahtuu Ruotsin kirkossa ja kastetusta tulee Ruotsin kirkon jäsen. Siitä huolimatta kastejumalanpalveluksessa ei mainita mitään kuulumisesta johonkin tiettyyn kirkkokuntaan. Meidät kastetaan Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon.

Kirkko ei ole olemassa itseään varten. Siksi on tärkeää, että kirkko on kaikkialla maailmassa. Kirkko kertoo, että Jumala ei ole hylännyt ketään. Se kertoo myös siitä, että apua löytyy silloinkin, kun kaikki toivo tuntuu kadonneen. Kirkolla on kutsumus edesauttaa ihmisten hyvinvointia, edistää hyviä elämänedellytyksiä ja inhimillistä yhteyttä sekä lievittää kaikkea hätää.

Ihmiset tulevat kirkon piiriin hyvin erilaisista yhteyksistä. Heillä on erilaisia poliittisia käsityksiä ja he tulkitsevat uskon sisältöä eri tavoilla. Jotkut turvautuvat tunnettuihin sanoihin, toiset tuskailevat perinteisen kielenkäytön kanssa. Kaikkia yhdistää kuitenkin jumalankaipuu.

On helppo löytää esimerkkejä siitä, kun kirkko ei täytä kirkon tunnuksen kohtaa pyhyydestä. Pyhyys on usein kätkettyä. Uskontunnustuksen kohta kirkon ykseydestä ja pyhyydestä oikeuttaa kirkon arvosteluun, niin kirkon sisällä kuin ulkopuolellakin. On virhe väittää, että kirkko olisi jo pyhä. Virhe tehdään myös silloin, kun kirkko luopuu ihanteestaan. Uskontunnustuksen kohta pyhästä yhteisestä seurakunnasta on paikallaan, kun elämme tässä ihanteen ja todellisuuden välisessä jännitteessä.

Jos kirkko olisi täydellinen, ei monikaan uskaltaisi tulla mukaan. Seurakunta on vajavainen ja samalla se on yhteisö, joka ei pelkästään hyväksy vikojaan vaan tavoittelee korkeampia ihanteita. Seurakunta kaipaa pyhyyttä ja siksi se ojentuu koko ajan itsensä ulkopuolelle. Seurakunta ei ole mikään pyhä turvallisuusvyöhyke. Seurakunta on avoin pyhyydelle, avoin Jumalalle sekä avoin sille pyhyydelle, mikä on meissä jokaisessa.

Pyhäin yhteyden

Seurakunta on myös pyhien yhteisö. Ihmisten yhteisö, jotka haluavat elää Jumalan kasvojen edessä. Heitä ei pidä yhdessä erinomaisuus vaan se, että he haluavat olla Jumalan lähellä, ja vielä niin, että Jumalan läheisyys muovaisi heitä. Yhteisö ei tarkoita tässä yhteydessä kirkkokuntaa. Siksi on parempi puhua pyhien yhteydestä.

Uskomme myös, että on tärkeää tavoitella pyhyyttä ja olla Kristuksen kaltaisia. Näin ihminen kasvaa ja kehittyy elämässään ja uskossaan. Luterilaisen näkökulman mukaan olemme aina epätäydellisiä, olimmepa sitten kuinka kehittyneitä tahansa. Tulemme aina tekemään väärin ja loukkaamaan, ja olemme aina osallisina epäoikeudenmukaisuuksista, joille kukaan ei voi yksin mitään. Siksi on tärkeää, että uskontunnus jatkuu syntien anteeksiantamisella.

Syntien anteeksiantaminen

Synnillä on kaksi merkitystä. Kaikilla on osuus siihen, että maailma on kääntynyt pois Jumalasta. Rakenteelliseksi synniksi kutsumme epäoikeudenmukaisuuksia, joita kukaan ei ole yksin saanut aikaan ja ne kuitenkin ovat olemassa. Synniksi nimitämme myös sitä, kun me itse toimimme väärin. Tätä kutsumme henkilökohtaiseksi synniksi.

Kantava teema evankelisluterilaisessa uskossa on ajatus samanaikaisuudesta. Martti Luther puhuu siitä, kuinka ihminen on simul iustus et peccator, kuinka ihminen on samanaikaisesti sekä syntinen että vanhurskas. Olemme syntisiä, koska emme voi sille mitään. Puutteet ja vajavaisuudet ovat edellytys sille, että voimme elää ja toimia elämässä. Kristillinen usko ei alistu synnin alle, vaan tietää, että se on vääjäämätön osa ihmiselämää. Tämä on vakava ja vaativa näkökulma. Mutta kristittyinä uskomme myös, että Jumala antaa uusia mahdollisuuksia. Meille on annettu anteeksi ja voimme mennä elämässä eteenpäin. Synti on sama kaikille ihmisille. Tulemme jumalanpalvelukseen tavallaan juuri siksi, että olemme syntisiä ja haluamme anteeksiannon. Tämän havainnollistaa uskontunnustuksen järjestys: Ensin tulee pyhien yhteys ja vasta sitten syntien anteeksiantamus. Sana ”syntien” ei voi olla yksin, vaan se tarvitsee jatkon. Painopiste on anteeksiantamuksessa.

Anteeksiantamus on olemassa, jotta ymmärtäisimme, mutta ymmärryksemme ei kuitenkaan saa aikaan muutosta. Anteeksianto auttaa syntiin, jolle emme voi mitään, vaikka sen kuinka ymmärtäisimme. Tiedämme sen olevan elämässämme, mutta emme voi tehdä sille mitään. Meillä on kyky tehdä hyvää ja pahaa, me tarvitsemme sekä rajoja että kannustusta. Voimme kypsyä ja kehittyä, mutta meistä ei koskaan tule täydellisiä. Pyhien yhteyden tulee alkaa sillä, että pyydämme anteeksiantoa, siinä on mahdollisuutemme.

Anteeksianto muuttaa sen, mitä emme voi muuttaa. Siksi se antaa meille elämänrohkeutta ja energiaa. Olemassaoloomme kuuluu perustavaa laatua oleva anteliaisuus. Jeesus puhui näin:

”Se, jonka monet väärät teot on annettu anteeksi, rakastaa myös paljon.” Luukkaan evankeliumi 7:36–50.

Ruumiin ylösnousemisen

Kristillinen usko ottaa elämän synkät puolet vakavasti. Vaikka kääntäisimme katseemme auringon loisteeseen, pitää uskontunnus meidät kiinni kuoleman todellisuudessa. Uskontunnustus toistaa houkkamaista uskoaan ruumiin ylösnousemiseen. Elämä herää uuteen eloon, kun kaikki toivo on mennyttä. Jeesuksen ylösnouseminen on vain alkusoitto.

Jeesuksen ylösnousemisen ja meidän ylösnousemisemme välillä on yhteys. On kyse siitä, että tunnemme olevamme kotona, ja juuremme ovat Jumalan läsnäolon kokemuksessa. Jumalan läsnäolo on tuttua meille. Jos Jumala on luvannut, ettei hän koskaan hylkää meitä, on meidänkin paikkamme siellä, missä kuolema ja pimeys on jo voitettu.

Kuolleiden ylösnousemus on uskontunnustuksen viimeinen muistutus siitä, että jokainen meistä kuuluu Jumalan yhteyteen. Ei ole uskontunnustusta sanoilla: ”minun ylösnousemukseni”. Ylösnousemus on seurausta siitä, että Jumala luo, pelastaa ja vaalii maailmaa.

Kuoleman tultua ei mitään voida enää lisätä tai ottaa pois. Kun emme voi enää puhua omasta puolestamme, olemme silloin toisten varassa. Kristittyinä uskomme, että meidät jätetään Jumalalle, joka on luvannut olla hylkäämättä meitä. Ylösnouseminen ei ole eloon jäämistä, vaan sitä, että meidät nostetaan sisälle rauhaan pois täydellisestä avuttomuudesta.

Ja iankaikkisen elämän

Elämä ja meidän aikamme täällä maan päällä päättyy kerran. Mutta kuten ylösnousemus voittaa kuoleman, repäisee iankaikkisuus pois se tarkan rajan, joka on ajan ja iäisyyden välissä. Iankaikkisuus on Jumalan oma toiminta-alue, joka on jotakin muuta kuin se, minkä me ihmisinä ymmärrämme. Emme voi irrottautua inhimillisestä näkökulmasta, mutta me voimme opetella näkemään asioita iankaikkisuuden näkökulmasta.

Iankaikkisuus kuuluu Jumalalle eikä se ole aivan tuntematon meillekään. Paavali vertaa tietoamme lapsen taitoihin ja tietämykseen, 1. Korinttolaiskirje 13:11–12. Kun meistä on ollut aikuisia, me voimme katsoa menneisyyteen ja nähdä, miten näimme asiat toisella tavalla silloin. Iankaikkisuudessa pystymme näkemään sen, miten näemme nyt ja miten näemme sen silloin.

Kristillinen usko ei käänny pois elämästä eikä elämä myöskään sitä rajoita. Jumala, jonka uskovat tunnustavat luojakseen, pelastajakseen ja seuralaisekseen on se, joka iankaikkisuudessa tulee hallitsemaan kaikkea kaikin tavoin.

Voimme nähdä kuoleman äärimmäisenä haavoittuvuutena. Kun tunnustamme uskomme ikuiseen elämää, voimme luottaa siihen, että aivan suojattomina saamme kohdata täydellisen rakkauden. Siksi voimme puhua iankaikkisuudesta suurena juhlana, jälleennäkemisenä ja rauhan yhteisönä ilman epätoivoa, nöyryytystä ja kyyneleitä. Kenelläkään meistä ei ole lopullista valtaa, se on Jumalan. Siksi siellä on paikka jokaiselle.